Legendaariset autopelit: Grand Theft Auto (Take-Two Interactive, 1997)

Osa 08/10: Autojen pöllimistä linnun silmin

Harva enää muistaa, että kuuluisan GTA-sarjan kaksi ensimmäistä osaa lisäosineen olivat vielä ylhäältäpäin kuvattuja. Vuonna 1997 PC:lle ja Pleikkarille julkaistu peli oli ilmestyessään auttamattoman vanhanaikainen. Ehkäpä juuri tästä syystä en aikanaan jaksanut kovin paljoa innostua moisesta, olinhan pelaillut jo 16-bittisellä kotikoneellani pienen ikuisuuden lintuperspektiivin pelejä. Tuolloin PC-pelaajat olivat päässet nauttimaan aidoista 3D-peleistä jo parin kolmen vuoden ajan. Kaiken kukkuraksi samana vuonna julkaistiin 3D-kiihdytetyillä polygoneilla ryyditetty ihmistenylirymistely Carmageddon, joka sai ykkös-Getarin näyttämään suorastaan antiikkiselta muinaismuistolta karkkivärjättyine lättänäkaupunkeineen. Alkuperäisen GTA:n musiikit juontoineen olivat sitä vastoin jo tuolloin ehtaa kultaa. Koko pelisarja tunnetaankin mainioista radiokanavien parodioista, joita kuuntelee silkaksi ilokseen.

Pelin kolmososan 3D-maailmaan siirtymisen mukanaan tuoman hype on vielä tuoreessa muistissa. GTA III räjäytti pelisarjan yhdeksi maailman tunnetuimmista pelibrändeistä. Julkaisija Take-Two Interactiven alaisuudessa syntynyt Rockstar Games ei pitäisi olla enää kenellekään vähääkään peleistä tietävälle tuntemattomuus. Ensimmäisen osan kehittäjä kantoi kuitenkin vielä nimeä DMA Design, joka on monelle amigistille tuttu firma peleistä kuten Lemmings, Blood Money ja myös hieman getarimaista väkivaltaa sisältäneestä Walker -kävelijärobottiammuskelusta. Enemmän tai vähemmän hittejä tehtailleelle tekijäporukalle GTA:n tyylinen autojen varastelu, ihmisten yliajelu ja jengisodissa ammuskelu oli näin luontevaa jatkoa ansioluetteloon.

GTA nousi pian Aamulehteä myöten otsikoihin, joissa kauhisteltiin nykyisten pelien väkivaltaa ja moraalittomuutta. Ylhäältäpäin kuvattu ammuskelu ja tikku-ukkojen listiminen verilätäköiksi oli kuitenkin silkkaa Muumilaakson tarinointia siirryttäessä myöhemmin kolmannen persoonan verikekkereihin. Tekninen toteutus villisti heiluvine kamerakulmineen ei sekään varsinaisesti tehnyt vaikutusta. Itse asiassa Amigalla nähtiin jo vuonna 1990 Miami Chase (Team 7) -niminen autopeli, joka oli idealtaan ja toteutukseltaankin pitkälti samanlainen. Siinä ei tosin vielä jalkauduttu autosta ulos, mikä olikin GTA:n innovatiivisinta antia. GTA-sarja sittemmin yhdisti mahdollisimman seksikkäällä tavalla autoilun ja ammuskelun, ja loi autopelipohjaisesta pelistä yhden tämän hetken tunnetuimmista peleistä. Tällaista ei olisi tuskin koskaan ollut mahdollista saavuttaa perinteisemmällä autopelikonseptilla, ei ainakaan samassa mittakaavassa.


Löyhästi samannimiseen 70-luvun Ron Howardin ohjaamaan autojen varastelu -leffaan pohjautuva peli oli esikuvansa mukaisesti omanlaisensa b-tuote, joka kuitenkin räävittömyydessään iskostui heti pelaavan kansan tietoisuuteen. Jo ensimmäisestä osasta alkaen peli suorastaan huusi kolmatta ulottuvuutta, mikä vielä tuolloin 2D-peleillä kannuksensa saaneelle tekijätiimille tuntui kenties ylittämättömältä haasteelta. Pelistä nähtiin myös lisäosat London 1961 ja 1969, jotka olivat sitä samaa menneeseen ison saaren kaupunkiin sijoittuen.

Sarjan virallisessa kakkososassa nähtiin hieman synkemmät grafiikat, ja pelattavuutta sekä levotonta kameraa oli selvästi paranneltu. Vaikka kolmas osa olikin se varsinainen megapläjäys oli sarjan neljäs osa vasta se, joka sai tämän autopelitoimittajan todella innostumaan. Siinä porua aiheuttanut ajomallinnus onkin koko sarjan realistisin, ja siten haastavin, mutta myös ylivoimaisesti palkitsevin. Myös kolmososan pelimoottorilla toteutettu Vice City sulatti pelkällä alkuintrolla tällaisen 80-luvun naavaparran sydämen. Se kun alkaa kovin tutunoloisella sinisellä ruudulla, jossa Commodore kuusnepulimaiseen tapaan polkaistaan ”LOAD”-komennolla kokonaisuus käyntiin. Niinhän se on, että parhaat uudet tarinat luovat usein he, joilla on menneisyys hallussa.