Legendaariset autopelit: The Duel – Test Drive II (Accolade, 1989)

Osa 01/10: Kun Commodore Amiga oli ykkönen

80-luvun lopun hämärissä kaverillani oli unelmien kotitietokone, jolle oli Amerikan ihmemaassa tehty peli nimeltä Test Drive II. Tämä jatko-osa oli kaikin puolin parannus sarjan ensimmäiseen osaan. Tuo ikimuistoinen pelialusta puolestaan oli Commodoren valmistama Amiga 500. Peli mahtui yhdelle alle megatavun disketille, ja sitä pelattiin kenties maailman kestävimmällä myöskin amerikkalaisten valmistamalla joystick-peliohjaimella nimeltä Tac-2. Legendaarisen mustan tai valkoisen ”special edition” tikun päällyspaneeli oli ehtaa alumiinia, ja sen metallisen ohjausvarren päässä oli musta pallo. Test Drive II alkoi videopeleissä ennen kuulemattoman seksikkäällä naisen äänellä, joka sanoi selvällä englanninkielellä ”Accolade presents”. Kaikille märkäkorville kerrottakoon, että puhesynteesi pelissä oli vielä 80-luvulla jotain todella erikoista, ja aiheutti pelaajassa ensikuulemalta spontaanin riemunkiljahduksen.

Peli jatkui vetävän synabiitin säestämällä introlla, kun kirkkaanpunainen Ferrari F40 piirtyi sivusta kuvattuna ruudulle. Kuskin sivulasi aukesi raolleen moottorin ottaessa tyhjäkäynnillä kierroksia. Ikkunasta pilkisti aurinkolasipäisen ukon naama saapasmaan ihmeen pian kaasuttaessa tiehensä. Animaatio teki aikanaan suuren vaikutuksen autohulluun pikkupoikaan. Ainoa asia mikä häiritsi oli, että moottorin huudatus kuulosti pikemminkin riivatulta neloskoneiselta Fiat Unolta kuin aidolta Maranellon orilta.

Tällaiset muistot syöpyvät kuin polttoleikattuina pienen ihmisen aivokuoreen. Vielä tänäkin päivänä unelmien autoista kärkijoukkoon syöksee samainen Ferrari, joka olisi käytännössä Euro Jackpot -päävoiton kohdalle osuessa pakkohankinta. Pelissä oli myös toinen auto, valkoinen Porsche 959, ja autoilla kisattiin luontevasti keskenään tietokoneen ohjastaessa toista. Radat olivat toteutettu jonkinmoisina täytevärjättyinä vektoreina, joilla seikkaili sprite-pohjaisia autoja ja muita yksityiskohtia. Amigan reilun seitsemän megahertsin Motorolan 70-luvun tekniikkaan pohjautuva prosessori ei pystynyt tarjoamaan noin kolmea kuvaa sekunnissa parempaa ruudunpäivitystä, mutta peli oli silti täyttä rautaa.


Näkymä oli tiukasti ratin takaa, mikä on allekirjoittaneen suosikkinäkymä edelleenkin autopeleissä. Pelin suola olivat vielä tuohon aikaan autopeleissä melko ennennäkemättömät poliisit, jotka lähtivät hanakasti perään huomatessaan vastaantulevan pelaajan paahtavan urheiluhirmullaan kuin viimeistä päivää. Jos poliisit saivat kiinni oli pakko pysähtyä, ja ikkunaan ilmestyi sakkolappu. Vastaantulevan kanssa kolarointi, kaktusta päin ajaminen tahi jyrkänteen reunalta alas putoaminen särkivät tuulilasin romun kolinan ja välkkeen kera, ja jokaisesta törttöilystä vähennettiin yksi elämä. Radan lopussa odotti aina huoltoasema, jonka pumpun viereen tuli nätisti parkkeerata, tai muuten katosi taas yksi elämä. 80-luvun pelimaailma oli armotonta kuoleman välttelyä, ja lisäelämien keräämistä myös autopeleissä.

Radat koostuivat niin erämaa-aavikosta vuorten halki kulkevine tunneleineen kuin vehreämmistä seuduista poliisin ratsioineen, joissa poliisimies viittoi Ford LTD:n vieressä pysähtymään tiensivuun. Peliin oli saatavissa hyvinkin moderniin tapaan myös lisäratoja ja autoja erikseen ostettavilla disketeillä. Levyillä oli edustettuina uudempia ja vanhempia amerikkalaisia ja eurooppalaisia urheiluautoja. Lisäratoja edustivat puolestaan California ja Euroopan reitti, joissa vastaan tuli myös aitoja kuplavolkkareita. Tällainen pelaamisen naavaparta muistelee mielellään peliä lämmöllä, sillä se on ollut esikuvana monelle nykyajan autopelille kuten Need for Speed -sarjalle. Tänä päivänä moinen jurakauden muinaislöytö olisi helppo sivuuttaa, mutta lapsuuden muistot eivät vain suostu kuolemaan sormia napsauttamalla.