Legendaariset autopelit: The Need for Speed (Electronic Arts, 1994)

Osa 05/10: Kaikki alkoi simulaatiosta

Amerikkalaiselle flopanneelle 3DO-konsolille vuonna 1994 Road & Track -lehden kanssa yhteistyössä julkaistu The Need for Speed oli miljoonia myyneen autopelisarjan ihka ensimmäinen osa. Seuraavana vuonna julkaistu PC-versio oli tuolloin allekirjoittaneelle maailman paras autopeli. Erinomainen ajotuntuma, aikanaan huikea autenttisia moottorin- ja vaihteensiirron ääniä simuloiva äänimaisema, kiihottava autovalikoima, sekä upea ratavalikoima saivat kuolan erittymään, ja miettimään pankkiryöstöä oman Lamborghinin rahoittamiseksi.

Pelissä kisataan liikenteen seassa tai suljetuilla radoilla kahdeksalla autolla mustasta Diablosta aina vähemmän haluttavaan keltaiseen Mazda RX-7:aan. Mukana soppaa hämmentämässä olivat poliisit, jolloin kaahaus muuttui pakomatkaksi viranomaisen karvaiselta kädeltä. Jokaisella autolla oli oma ainutlaatuinen ajotuntumansa. Diablo oli joukon nopein, ja ah sitä muistojeni kaupunkirataa, missä sai luukuttaa pitkillä suorilla nopeusmittarin taistellessa 200:n ja 201:n mailin tuntinopeuksissa huippunopeuden tultua tappiinsa. Toisin kuin pelin Ferrari 512TR:ssä, Diablossa ei ollut lainkaan ABS-hömpötyksiä, joten suurista nopeuksista jarrutettaessa tuli olla välit yläkertaan kunnossa.

Joukon hengenvaarallisin oli kuitenkin Dodge Viper RT-10, eli ensimmäisen vuosikerran Ameriikan sporttiherkku. Varsinkin ”Autumn Valley”-nimisellä syksyisellä radalla oli sen verran syheröistä ja kallistelevaa rataosuutta, että Viper tuntui ottavan ilmaa pohjansa alle. Tällaisessa tilanteessa kuljettajasta tuli hyvin pian matkustaja auton perän irrotessa omille teilleen. Tuntuma oli sikäli realistinen, että ensimmäisen Viperin on kerrottu oikeastikin olevan hieman haastellisempi ohjastettava kuolemaa pilkkaavissa nopeuksissa.


Vaikka peli oli tutkanpaljastinta myöden melko suoraviivainen kopio vanhoista Test Drive -klassikoista, tuntui se ensimmäiseltä lajityyppinsä edustajalta ilman teknisiä rajoituksia. Varsinkin näyttävät kolarit muun liikenteen kanssa hienostuneine piruetteineen, ja autojen ilmalentoineen nostivat kolarointikiiman aivan ennennäkemättömälle tasolle. Jos silmät eivät sokaistu legoisesta grafiikasta on peli vieläkin ehdotonta herkkua autopelifriikille.

Kun miettii pelin poikimia kymmeniä jatko-osia ei niistä yksikään pääse realistisuudessaan samalle tasolle. Varsinkin autojen ajotuntuma ja fiilis pujotellessa liikenteen seassa on vieläkin hienosti tallella. Pelistä julkaistiin myös ”paranneltu” Special Edition -versio, mutta siitä kannattaa pysytellä kaukana. Jonkun ihmeen takia pelimoottoria mentiin ronkkimaan juuri sen verran, että ajamisen terävin nautinto onnistuttiin pilaamaan. Ehkä peli oli aikalaisekseen liiankin onnistunut, sillä varsinkin pelin oksettavan huono kakkos-osa palautti ryminällä takaisin maanpinnalle. Wanhassa wara parempi.