Miksi 90-luvun lopun saksalaiset rata-autot nousivat kesken kisan taivaan tuuliin?

Jos olet katsonut videolta vuoden 1999 24-tunnin Le Mans –kisaa ja harjoituksia, olet nähnyt kuinka Mercedes CLR nousee kuin lentokone kiitoradalla ilmaan. Formulatähtenäkin tunnetun Mark Webberin ja hänen tiimikaverinsa Peter Dumbreckin Mersujen nokat nousevat ylös, ja autot lentävät ilmassa tehden voltit, ja rysähtävät takaisin maahan autonosasilpun tähdittäminä. Sama ilmiö toistui myös Porsche 911 GT1:n ja BMW V12 LMR:n kohdalla. Mitä ihmettä oikein tapahtui? Unohtivatko saksalaiset yhtäkkiä, että autoja ei oltu tehty lentämään?

20 vuotta sitten rata-autojen aerodynamiikkaan tehtiin radikaaleja muutoksia. Tyypillisesti kilpa-autossa on negatiivinen tulokulma, kun nokka istuu matalammalla kuin auton peräosa. Tämä lisää auton ja tien väliin kohdistuvaa pitovoimaa, sekä mahdollistaa suuremmat nopeudet mutkissa. Aikaisemmin luetellut saksalaiset rata-autot olivat suunniteltu erityisesti Le Mans –kilpailua varten, jossa on myös pitkä Mulsanne-niminen suora. Vaikka osuudelle oli jo vuonna 1990 lisätty kaksi shikaania pienentämään nopeuksia tällä miltei kuuden kilometrin mittaisella suoralla, on edelleen suoralla saavutettu huippunopeus oleellinen osa voitonavaimia kyseisessä kisassa.


Porsche, Mercedes ja BMW ottivat kaikki käyttöön neutraalimman keulan kulman saavuttaakseen suorilla paremman huippunopeuden. Ongelmaksi vain muodostui, että jo lievässä tien nousussa voi tulokulma muuttuakin positiiviseksi, mikä muuttaa autoon kohdistuvan voiman sitä nostavaksi. Kun Mercedeksen keulan kulman saavutti 2,4-astetta, myös koko auton takaosaan kohdistuva pitovoima katosi, ja luvassa oli lentävää saksalaista. Dumbreckin onnettomuuden jälkeen valmistaja veti molemmat jäljelle jääneet autonsa pois, eikä Mercedes ole tämän koommin tehnyt paluuta Le Mansiin.

Pian onnettomuuksien jälkeen kansainvälinen autourheiluliitto FIA määräsi, että kisaprotojen etulokasuojissa on oltava ilmanohjaimet poistamassa etuakseliin kohdistuvaa nostovoimaa. Myös eturenkaiden yli tulevaa keulanylitystä tuli pienentää, joka varsinkin CLR:ssä oli omiaan haukkaamaan ilmaa alleen. Myös Yhdysvaltain Indianapoliksen radan mäkeä tasoitettiin tapahtumien johdosta. Kukaan ei onneksi loukkaantunut vakavasti näissä hurjissa ilmalennoissa, eikä niitä ole myöskään sen koommin nähty kuin korkeintaan kisaveneiden kohdalla. 90-luvun lopun Le Mans rata-autot ovat kuitenkin ilmalentojensa ansiosta varsin mielenkiintoinen osa moottoriurheilun historiaa.