Nähdäänkö Carmageddonia enää huipulla? Alkuperäinen vuodelta 1997 on edelleen sarjan paras.

Vuonna 1997 sensuuriviranomaiset saivat kunnolla pureskeltavaa, kun kaikkien autopelien musta lammas Carmageddon näki ensimmäistä kertaa päivänvalon. Hilpeällä tavalla huumoria ihmisten (ja lehmien) yliajamisesta, sekä toisten autojen kolaroinnista ammentanut peli iski kuin miljoona volttia. Videopelaava yleisö vietiin ensimmäistä kertaa kunnolliseen 3D-ympäristöön, jossa vakuuttavan fysiikkamoottorin kera sai ajaa siellä missä huvittaa, ja tutkia ympäristöään kovinkin nykyaikaiseen GTA-tyyliin. Autosta ei tosin voinut jalkautua, mutta eihän autopelien suurkuluttaja sellaista osannut kaivatakaan.

Myöhemmin samana vuonna julkaistiin pelin suuren suosion myötä lisäosa Splat Pack, joka toi alkuperäiseen peliin lisää autoja ja ratoja. Lisämateriaali oli tervetullut, mutta orastavalla tavalla paljasti jo tulevan kehityksen suuntaa. Osa uusista radoista oli nimittäin jo melko kieli keskellä suuta ajamista vaativaa, kun ratasuunnittelu otti askeleita entistä monimutkaisempien ympäristöjen suuntaan. Ongelma paheni entisestään aikanaan paljon suitsutusta saaneessa Carmageddon 2: Carpocalypse Now -jatko-osassa. Entistä värikkäämpi 3D-ympäristö polygoni-jalankulkijoineen ei onnistunut peittämään sitä tosiasiaa, että alkuperäinen peli oli hauskempaa ajanvietettä.


Carmageddon 2 sai myös karmivan huonon Nintendo 64 -julkaisun.

Pahin moka tapahtui pelin muuttuneessa painovoimassa. Kakkos-Carmassa autot lähtivät entistä huimempiin ilma-lentoihin pienimmistäkin hypyistä, ja kolaroinnistakin tuli välillä pelkkää toisten autojen yli lentelyä. Samaan aikaan osa uusista radoista oli saanut karkkivärejä käyttöönsä, mikä ei todellakaan miellyttänyt alkuperäisen synkässä yössä kylpevien tulevaisuuden kaupunkiratojen ystäviä. Uudet huvipuisto, lentokenttä, rakennustyömaa ym kentät tarjosivat monimutkaisessa ympäristössään monesti pelkkää varovaista köröttelyä, sekä jatkuvaa putoamista johonkin kuiluun tai vesialtaaseen. Paljon mielekkäämpää oli kaahata sata lasissa alkuperäisen pelin pitkiä suoria teitä sisältäneillä radoilla, jossa kunnon nokkamälleistä autot lentelivät ja romuttuivat iloiseen tahtiin.

Vuonna 2000 julkaistiin sarjan kolmas osa, aneeminen Carmageddon TDR 2000. Kehittäjä oli vaihtunut Carman luoneesta Stainless Softwaresta australialaiseen Torus Games –pumppuun. Ajotuntuma vaihtui aikaisempien osien lähes simulaattorimaisesta Destruction Derbyn tai Twisted Metalin mieleen tuovaan yhdentekevään arcade-rälläykseen. Ruotuun palattiin Kickstarter-rahankeräyssivuston kautta alkaneena projektina, kun Carmageddon: Reincarnation -nimellä palattiin neljä vuotta sitten alkuperäisen osan syntysijoille. Ikävä kyllä Stainless-alkuperäispoppoon tulkinta ei tavoittanut sarjan alkuaikojen magiaa kuin korkeintaan hetkittäin.

2016 julkaistu Max Damage -nimeä kantava pelin paranneltu kahdeksannen sukupolven pelikonsolien versio on toistaiseksi viimeisin Carmageddon-tulkinta, ja sellaiseksi se voi myös jäädä. Arvosteluissa lähinnä maan rakoon haukuttua peliä on erityisesti moitittu 90-lukulaisesta pelikonseptista, joka olisi saanut levätä Duke Nukemin tavoin naftaliinissa. Todellisuudessa Carmageddonin vika ei ole 22-vuotta vanhoissa sukujuurissa, vaan ymmärtämättömyydessä, mikä teki alkuperäisestä pelistä niin koukuttavan hitin.

Kun railakkaan hirtehishuumorin sijaan vastassa ovatkin hankaluudet ajotuntuman kanssa, epäreilun keinoälyn ohjastamien feissarien lailla kimppuun hyökkäävien ylikestävien vastustajien kanssa ähkiminen, heikosti nopeaan ajamiseen soveltuvilla radoilla kikkailu, sekä muu kaahaamisen ja törmäilyn iloa parhaansa mukaan tappava suunnittelu, voi syyllisiä hakea muustakin kuin menneisyyden haikailusta. Joskus nimittäin vanhanaikainen tekninen kehittymättömyys yksinkertaisine suunnittelufilosofioineen takaa parhaan huvin. Less is more!