Olipa kerran rikkaiden kansanauto – Automaailman suuret flopit

Osa 9/10: Volkswagen Phaeton 2002

Jetta, Junakeula, Bora, Kupla, Passat, Golf, Transporter, Polo, Vento, Phaeton. Siinäpä mallikas lista saksalaisia kansanautoja, jotka kaikki ostettavissa alumiinihitsaajan palkkatuloilla. Paitsi kun listaa katsoo tarkemmin, niin viimeinen malli ei kuulosta yhtään tutulta. Mikä ihmeen Phaeton?

Volkswagen Phaeton oli saksalaisfirmansa yritys tehdä lähinnä S-sarjan Mercedeksen kilpailija. Toisin kuin Volkkarit yleensä tämä noin satatuhatta euroa uutena maksanut loistoauto oli kaikkea muuta kuin tavallisen taunon ostettavissa. Vaikka ulkoisesti auto olikin melkein kuin mikä tahansa Passat olivat sen ominaisuudet jotain aivan muuta. Volkswagenille tuli kuitenkin pian selväksi, että kyseessä on seikkailu rikkaiden ostajien seurapiireissä, jonka maksumieheksi vielä Volkkarin kansanmallien ostajat päätyisivät. Kuin periksiantamattomuuden osoituksena auto sinnitteli facelifteineen tuotannossa 14 vuotta.

Toisin kuin Mercedes-Benz, Audi tai BMW on päivänselvää, että Volkswagen haisee rahvaalle. Saksalaisista työväenmerkeistä myös Opel oli GM:n alaisuudessa tehnyt 50- ja 60-luvuilla omat seikkailut ja irtiottonsa pulleiden lompsien perässä KAD-sarjan (Kapitän, Admiral, Diplomat) -autoillaan. Hieman vastaavissa jalanjäljissä Volkswagen esitteli ylpeänä uuden Phaetoninsa vuonna 2002 Geneven autonäyttelyssä. Auton syntytarina alkaa kuitenkin jo 90-luvun lopulta, kun silloinen konsernin pääjohtaja Ferdinand Piech antoi käyttöön lähes rajattoman budjetin, jotta saataisiin luotua julma ja mahtava S-sarjan tappaja.


Yksi kymmenkohtaisen vaatimuslistan kriteereistä oli, että auto selviytyisi koko päivän kestävästä matkanteosta 300km/h nopeudella 50-asteen helteessä niin, että matkustamossa säilyy miellyttävä 22-asteen lämpötila. Konehuoneessa jylläsi W12, joka oli Volkswagenin kehittämä 12-sylinterinen moottori. Valmis myyntiin tullut lopputulos olikin sen tasoinen, että herra pääjohtaja ei ollut kaikesta päätellen vitsiniekkoja. Sadantonnin autoon iskettiin niin uskomaton määrä mukavuuslaitteita ja elektroniikkaa, että niiden listaamiseen vaadittaisiin paketti Faber-Castellin lyijykyniä, ja yksi hyvä veivattava lyijykynänteroitin. Jos vastaava auto olisi myyty Mercedeksenä, olisi sen hinta ollut vähintään 1,5-kertainen, ja Rolls-Roycena ainakin kaksinkertainen. Kyseessä oli kuitenkin Kuplista, Golffeista ja muista Pertti Perustyöläisen kulkuvälineistä tuttu firma. Lopulta käsissä oli melkein päästöskandaalin-tasoinen koettelemus. Yli miljardi euroa kehityskuluja maksanut auto floppasi.

Siinä missä brändiuskollisuudessaan kieriskelevät amerikkalaiset ja eurooppalaiset varakkaat nyrpistivät autolle nenäänsä sai Phaeton vetoapua Kiinan räjähdysmäisesti kasvaneilta automarkkinoilta. Ilman Kiinan rikkaita ja menestyviä luxusvolkkari olisi varmasti viettänyt hautajaisiaan huomattavasti aikaisemmin. Koko tarinan ironiaa lisää se, että auton hinnalla olisi saanut ominaisuuksiltaan suunnilleen maailman parhaimman laatuauton.

Kukaan toinen kilpailija ei olisi halunnut tai pystynyt vastaavaan suoritukseen kuin VW, joka halusi työväenluokkaisesta maineestaan huolimatta näyttää pystyvänsä valmistamaan täydellisen ministeritason luxusauton. Kyseessä oli itse asiassa auto, joka oli tasoisekseen jopa huomattavan edullinen, sillä siinä ei maksettu brändistä vaan laadusta. Menestystä Aasiassa selittää, että Kiinassa ei ajella ylpeinä läpimädällä savupilveä perässään vetävällä vanhalla Mersulla vain sen keulalta varastetun Mersuntähden vuoksi. Siellä ymmärretään kaikesta päätellen vaatia paremmin vastinetta rahoilleen. Aika velikultia nuo aasialaiset.

Jos tähän ohjaamoon vietäisiin silmät sidottuina voisi pian luulla istuvansa maailman mukavimmassa autossa.