Valkokankaan autot: Drive (USA, 2011)

Osa 5/10: 2000-luvun autoelokuva aikuisille

Vuonna 2011 eksyin kaverini kanssa elokuvateatterin hämärään. Olin kriittisenä lukenut uuden Drive-nimisen elokuvan arvioita lehdistä ja internetin ihmemaasta. Väittivät kuin yhdestä suusta, että kyseessä olisi jonkinasteinen autopitoinen mestariteos elokuvaksi. Alun mainostrailereita tuijotellessani mietin, josko kuitenkin maksamani elokuvalipun hinta valuisi vessanpytystä alas. Aivan varmasti kuitenkin joku kuulapää-Diesel ilmestyisi jostain pullistelemaan, ja pitäisi taantua vähintään 90-luvun lopulla syntyneen pikkupojan tasolle. Ainoastaan tällä keinoin kestäisin istua puolitoista tuntia pimeässä tuijottamassa uusimman Need for Speed -pelin alkudemon kaltaista tietokoneella tehtyä mainosmateriaalia, jonka suurin tehtävä on ryydittää elokuvan oheiskrääsän myyntiä. Kaltaiselleni 80-luvun alun kääkälle pitäisi antaa tällaisia tilanteita varten videonauhurin kaukosäätimestä löytyvä hidastustoiminto, jotta silmiä kirvelevän nopeasta tehoste- ja kuvasilpusta saisi edes jotain selvää.

Kun elokuvan ensiminuutit neon-väreissä hehkuvasta yökuvauksesta alkoivat rullata ajattelin, että ehkä tässä olisi sitenkin luvassa edes jonkinlainen pieni nautinto, tai vain vähäinen kärsimys. Seurasin vetävän konebiitin säestämänä, kuinka Ryan Goslingin esittämä keikkakuski piilotteli öisen suurkaupungin kaduilla poliisihelikopteria ja kyttäautoja. Viimeistään elokuvan nimen, sekä alkutekstien vyöryessä ruutuun olin jo myyty. Näin helikopterista kuvattuja kaupungin valoissa kylpeviä öisiä pilvenpiirtäjiä, jotka rullasivat Miami Vice -tyylisten pinkkien alkutekstien kera. Taustalla soi ranskalaisen Kavinskyn esittämä mainio elektroninen kappale, joka toi mieleen Duran Duranit ja italodiskot. Palasin pian muistoissani johonkin tuttuun ja turvalliseen. Aivan kuin olisin tullut kotiin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Ymmärsin, että sain ohikiitävän hetken ajan elää uudelleen pienen palan kadonnutta 80-lukua.

Lyhyesti tiivistettynä elokuva kertoo keikkakuski / stunt-mies / kilpa-ajaja Goslingista, joka miltei autistisena persoonana puhuu vähän, ja viihtyy yksin autonsa ratin takana. Alla on ruskea ’73 Chevelle, jonka näyttävä kolmen pyöreän mittarin patteristo kojelaudan päällä näkyy elokuvassa useasti miehen kruisaillessa kaupungin sykkeessä. Kierroslukumittarille kavereineen onkin tarvetta, sillä sen verran useasti on elokuvassa tapana polkaista alla oleva auto vähän vauhdikkaampiin nopeuksiin. Yksinelävän herran kuviot sekoittuvat pahemman kerran hänen tavattuaan naapurikäytävän viehättävän ja vaalean yh-mamman (Carey Mulligan). Luvassa on hennon naisihmisen, ja hänen pikkupoikansa isällinen suojeluskeikka vaarallisissa kuvioissa, kun vastaan asettuvat mafia-luokan väkivaltakriminaalit.


Missään vaiheessa meno ei äidy päättömäksi kaahaukseksi, tai yhdentekeväksi toiminnaksi, mikä on sinänsä jo pieni ihme tämäntyyppisestä nykyelokuvasta puhuttaessa. Kyseessä on pikemminkin rikosdraama aikuiseen makuun. Pari yllättävää väkivallan ryöpsähdystä, sekä kohtaus paljaine maukkaine maitorauhasineen piristävät myös varsin tyylikkäästi kuvattua elokuvaa, jossa usein yönsinisiin sävyihin sekoittuu punaista neon-valojen välkettä. Tanskalaissyntyisen Nicolas Winding Refnin ohjaus on sopivalla tavalla sekoitus valtavirrasta poikkeavaa taiteellista undergroundia yhdistettynä Hollywoodin perinteisempiin rikolliskuvioihin. Refn on kaikesta päätellen myös Tarantinonsa katsonut, mikä otettakoon tällä kertaa positiivisena asiana. Mausteena sopassa on osittainen 80-luvun tunnelma, sekä tarpeeksi autoja pitääkseen automiehenkin mielenkiinnon yllä. Lisää tällaista kiitos.

Tuomio: Neljä ja puoli autonrengasta viidestä.