Valkokankaan autot: Tucker – The Man and His Dream (USA, 1988)

Osa 6/10: Tarina kapitalismin pimeästä puolesta

Jokainen tuntee tarinan kommunistisista otteista, kun yrittäjä luhistuu verotaakan, byrokratian ja niskaan hengittävän kyttääjävaltion paineen alla. Maksuja tulvii ovista ja ikkunoista, jokaista ansaittua killinkiä verotetaan ankarasti, ja kaikista pienistäkin asioista on pakko antaa paperikaupalla selvityksiä. Tuloja kytätään kuin vampyyrilepakko uhrinsa verisuonia. Kasvava velkataakka ei sen sijaan kiinnosta ketään, se kun on yrittäjän omalla vastuulla. Näin on myös koko tulevaisuus eläkkeineen, että kaikki lellit, sellit ja kellit on tullut varmasti maksettua ja lahjottua. Työttömyys ei ole vaihtoehto, sillä entisille yrittäjille ei makseta päivärahaa. Ei ennen kuin koko omaisuus on myyty, firma ajettu kalliolta alas ja sytytetty tuleen, jotta jäljellä ei ole kuin kasa tuhkaa. Tämän valtaisan paineen alla pieni kaikkensa antanut yrittäjä viimein murtuu, kun jakkara horjahtaa jalkojen alta. Kuuluu rapea naksahdus ja retkahdus, kun konkurssin tehnyt entinen yrittäjä killuu nailonnarun jatkeena.

70-luvun tärkeimpiin ohjaajiin lukeutuvan Francis Ford Coppolan ohjaustyö liikemies Preston Thomas Tuckerin (1903-1956) elämäntyöstä on myös äärimmäisen ahtaalle ajetun yrittäjän tarina. Pienyrittäjän pahin vihollinen ei ole tässä tarinassa valtiovalta, vaan kilpailevat suuryritykset, mutta kertomus ei ole ainakaan yhtään sen lohdullisempi. Mielenkiintoinen tarina on näin harvemmin kerrottu, ja on suorastaan rikollista, ettei elokuvasta ole olemassa suomennettua DVD tai Blu-ray -julkaisua. Herra Tucker oli autoalalle lähtenyt idealisti, joka vaatimattomasti halusi luoda maailman edistyksellisimmän automobiilin. Amerikan-kreikkalaisen Alex Tremuliksen persoonallisen linjakkaasti muotoilemalla autolla oli huikea 0,30 ilmanvastuskerroin. Keulan keskellä ollut kolmas ajovalo kääntyi etupyörien mukana. Auton turvallisuusajattelu oli sekin edellä aikaansa, ja siitä löytyi myös turvavyöt, mikä oli täysin ennenkuulumatonta.

Kaikkein suurin liikemiehen neroutta osoittanut tempaus sodan jälkeisessä autopulassa kärvistelevässä Amerikassa oli kuitenkin liikaa. Tuckerin keksimä eräänlainen osamaksuohjelma mahdollisti auton saannin paljon nopeammin kuin kilpailijoilla. Kolmea suurta tämä kaikki ei naurattanut. GM, Ford ja Chrysler eivät suostuneet katselemaan pientä, mutta pippurista markkinahäirikköä tumput suorina. Tuckerin rinnalla jopa General Motorsin lippulaiva Cadillac oli monellakin tapaa jälkeenjäänyt, ainakin paperilla. Jos uusi tulokas olisi saanut vähänkään merkittävämpää jalansijaa maksavien asiakkaiden keskuudessa, olisivat käytännössä kaikki muut sen hetken amerikkalaiset autot edustaneet enemmän tai vähemmän menneisyyttä. Herra Prestonilla oli vastassa äärimmäisen vaikutusvaltainen joukko maailman mahtavimpia autojättejä, joille tärkeintä oli ainoastaan viivan alle jäävä voittomarginaali. Turvavarusteita ei autoissa tarvittu, koska ne toivat vain ylimääräisiä kustannuksia. Edullisen ilmanvastuskertoimen mukanaan tuoma pienempi polttoaineenkulutuskin oli täysin poissuljettua, sillä tähän kisaan lähteminen olisi vaatinut valtavia rahasummia myös moottoreiden taloudellisuuden kehitystyöhön. Tuckerin lennokkaat linjat olivat nekin liikaa aikaansa edellä.


Syöpä on helpointa tuhota, kun se ei ole vielä levinnyt tarpeeksi pitkälle. Näin ajateltiin kilpailijoiden keskuudessa, ja niinpä Tucker autoineen oli määrä pyyhkiä maailmankartalta. Vaikka Preston Tuckerilla riittikin pienuutensa takia ongelmia valtavasti omastakin takaa auton viimeistelyn ja tuotannon kanssa, oli lopullinen niitti kolmen suuren masinoimat Yhdysvaltain oikeusministerin tutkimukset Tuckerin pyörittämän autorahoituksen laillisuudesta. Vaikka lopulta mitään varsinaisesti laitonta ei löytynytkään, oli negatiivinen julkisuus ehtinyt tehdä tehtävänsä.

Vuosimalliaan mallinimessään kantanutta Tucker 48 -henkilöautoa ehdittiin valmistaa vain 51 kappaletta. 53-vuotiaana kuollut liikemies jätti kuitenkin jälkeensä legendaarisen ja halutun automerkin jälkipolville. Ennen vuoden 1988 Tucker-elokuvan ensi-iltaa auton arvo oli noin 15.000 dollaria, mutta pian elokuvan ensi-illan jälkeen arvo pompahti jo noin 250.000$. Vuonna 2012 huutokaupassa Tucker vasaroitiin piirua vaille kolmen miljoonan dollarin kauppasummalla. Vihdoin ja viimein tämä yksi autohistorian mielenkiintoisimmista autoista sai ansaitsemansa rahallisen keräilyarvon. Tuckerin tarina opetti jälkipolville tärkeän faktan Yhdysvalloista. Amerikka on suuri vapauden maa, kunhan ei astu suuryritysten varpaille. Ehkä on myös parempi, että työttömyystilastoja yrittämiseen kannustamisen avulla siivoava oma isänmaamme pitää tällaisen yksityisyrittämisen kauhuelokuvan jatkossakin pois kauppojemme hyllyiltä.

Tuomio: Neljä autonrengasta viidestä.