Valkokankaan autot: Christine – tappaja-auto (USA, 1983)

Osa 1/10: Plymouth Fury 1957 - Koulukiusatun kostaja

70- ja 80-lukujen taitteessa Hollywoodin ulkopuolisena elokuvaohjaajana John Carpenter (s. 1948) nousi useammalla pienen budjetin, ja sittemmin klassikkoaseman saaneella elokuvallaan suuren maailman tietoisuuteen. Hyökkäys poliisiasemalle (1976), Halloween (1978), sekä jo Universal-elokuvayhtiön tuottama The Thing (1982) ovat kauhuelokuvien ystävien todellisia helmiä. Miehen hieman tuntemattomammaksi jäänyt teos vuodelta 1983 pohjautuu Stephen Kingin samannimiseen romaaniin, jossa kirkkaanpunainen vuosimallin 1957 Plymouth Fury osoittautuu varsin murhanhimoiseksi siipikaunottareksi.

Pohjimmiltaan elokuva on tarina koulukiusatusta teinistä nimeltä Arnold ”Arnie” Cunningham (Keith Gordon), joka sattumalta automatkalla näkemänsä raatokuntoisen Plymouthin ostettuaan ja kunnostettuaan alkaa muuttua toivottomasta nörtistä itsevarmaksi mielipuoleksi. Christine-nimen jo aikaisemmalta kuolleelta omistajaltaan saanut auto on Arnien kohdalla ns. rakkautta ensi silmäyksellä. Pian miehen Plymouth ”raivo” Fury harventaa kiusaajia siihen tahtiin, että välit tyttöystävään, vanhempiin, sekä parhaaseen ja ainoaan ystävään ovat todellisella koetuksella. Elokuvan juoni saattaa kuulostaa jopa lapselliselta, mutta harvassa elokuvassa on onnistuttu esittämään peltilehmä yhtä jännittävällä tavalla. Yliluonnollisia kykyjä hallussaan pitävä automobiili osaa korjata itseään sitä mukaa kuin vauriota syntyy, ja sitähän elokuvassa kyllä riittää.

Elokuvan kuvausten aikana tuhottiin kaikkien jenkkiautofanien kauhuksi useita kappaleita harvinaista, vain 5303 kappaletta valmistettua automallia. Automalli oli harvinainen jo leffan kuvausten aikana, ja pelkästään Plymouthit veivät koko elokuvan tuotantobudjetista melkoisen 15 prosentin siivun. Puolustukseksi kerrottakoon, että kulttimaineeseen autopiireissä noussut elokuva on varmasti pelastanut ja nostanut vielä useamman Furyn arvoon arvaamattomaan. Leffan legendaarisiin kohtauksiin kuuluu stop motion -tekniikalla kuvattu kohtaus, jossa rusinaksi rusikoitu auto suoristaa peltinsä uudenveroisiksi. Kohtaus on kuvattu tuhoamalla hiljalleen autoa lisää kuva kuvalta, ja lopulta esitetty kuvat nopeasti takaperin antaen näin katsojalle illuusion peltinsä suoristavasta paholaisesta.


Elokuvanautintona pätkä on allekirjoittaneen mielestä suuresti aliarvostettu elämys. Olen kylläkin puolueellinen arvioimaan teosta, sillä olen paitsi ohjaajan, kauhuelokuvien ja vieläpä 50-luvun v8-rassienkin suuri ystävä. Elokuvan päähenkilön tulenpalavaa intohimoa jumalaisen kaunista autoa kohtaan ei ole missään vaiheessa vaikea ymmärtää, vaikka auto viekin lopulta omistajansa täydelliselle tuhontielle. Vertauskuvainnollisesti sama on monella entisöijällä edessä myös tosielämässä, kun pikkurahalla hankittu vanha autonraato viekin kunnostamisen kautta kaiken vapaa-ajan, valuutan ja tuhoaa perheidyllin siinä sivussa.

Autofriikille elokuva tarjoaa varsin mukavasti nähtävää. Arnoldin ystävän sininen Charger tulee myös tutuksi useammassa otoksessa. Yhdessä näyttävistä kohtauksista Fury ahtautuu umpikujalla niin pieneen tilaan jahdatessaan yhtä kiusaajista, että kyljet rusentuvat sisään auton kaasuttaessa väkisin kohti kujan perällä kyhjöttävää uhria. Myös huoltoasema saadaan spektaakkelimaisesti räjähtämään Christinen ensin iskettyä tohjoksi ensimmäisen sukupolven Camaron. Pian tappaja-auto rullaakin pimeällä tiellä melkoisena tulimerenä, mikä on sekin varsin nohevaa katseltavaa. Loppukohtaus Caterpillarin ja antisankarimme välillä on ehdottomasti näkemisen arvoinen kauhupala, jossa elokuvan jännitystehot ovat parhaimmillaan. Tunnelman kruunaa jälleen kerran ohjaajan itsensä syntikoima synkkä ja rytmikäs kauhumusiikki.

Tuomio: Neljä ja puoli autonrengasta viidestä.